NEPAL HAAVEITA

Haaveiden ihana maailma :)

Olen höpötellyt lapsilleni 10 vuoden ajan tulevasta linnastani korkean kallion päällä. Se on rakennettu tietenkin kivestä ja korkeimmalla kohdalla on terassi, josta on näkyvyys yli useamman tuhansista järvistämme. Haaveiden ei pidä olla realistisia ja niiden pitää muuttua ajan kuluessa. Lapseni oppivat myös haaveilemaan, mutta he oppivat myös että kaikkia haaveita ei voi toteuttaa :-)

Himalaja, Nepal  ja Everest luovat haaveita ja mielikuvia. Toiselle se on huipun valloitus, toiselle rauhoittuminen Budhalaisuuden kotona ja toiselle selfie Everest basecampissä :-)

 

Venäläisillä on hotelli Everestin alueella 4000 metrissä ja hotellista löytyy painehuoneita korkeuksiin tottumiseen. Hinta taitaa olla n. 2000 euroa/vrk. Mutta meille tavallisille possuun kerääjille tämä ei taida olla mahdollisuus. Jotta me pystyisimme toteuttamaan haaveemme, joudumme etenemään kyllästyttävän hitaasti pikku askelin ylöspäin. Joka askeleelta kaikki painaa vähän enemmän ja lepo ei tunnu auttavan. Joku oli laskenut että yksi kilo painaa kuudessa kilometrissä viisi kiloa. Jos haluat kokeilla miltä vaeltaminen korkealla tuntuu, niin lähde huiputtamaan Haltia muovipussi päässä :-)

Uskon että kaikki normaalin hyvän kunnon omaavat pystyvät toteuttamaan Nepal haaveita. Rauhoittuminen Budhalaisuuden kotona onnistuu, mutta silloin Everestin alue (Solu Khumbu) ei ole oikea kohde. Budhalaiset ovat siitä merkillisiä, että he haluavat laittaa pyhät paikkansa hyvin korkealle ja autiolle paikalle :-)  Dolpa (Dolpo) on paikka mistä löytyy pyhää hiljaisuutta korkealta. Kun puhutaan pyhistä paikoista, niin retken hintakin on vähän korkeampi. Pelkästä olemisesta joudut maksamaan 50 dollaria päivä ja Dolpassa ei ole majataloja, joten opas, teltat ja kantajat ovat pakolliset. Älä masennu, tämä kaikki muu sen 50 dollarin lisäksi on aika halpaa.  Arvioni on n. 3000 euroa + lennot ja kesto n. kuukausi. Ehkä oikein alue on Tiibet, mutta siitä en tiedä mitään.

Huiput ovat oma juttunsa. Kaikki, minä mukaan lukien, kuvittelevat että maratoonikunnossa oleva kaveri menee helposti 6000 m huipulle. Eli siis kuvittelin. Suosittelen jokaiselle huipuista haaveilevalle kiipeilyopettajani neuvoa, small steps, small steps. Kokeile ensin jotain helpompaa. Minun matkassani pääset Island ja Mera Peakeille, mutta siinä menee raja. Minun pitää olla ihan itse katsomassa että pärjäät, tätä ylemmäksi en uskalla antaa lupausta.

Basecamp vierailuja en järjestä, paitsi tietenkin osana jotain muuta vaellusta. Basecamp ja Everest ovat minulle hieman vastenmielisiä jostain syystä.

Mitä Nepal matka voi tuoda tullessaan. Suurin osa vaeltajista saa päänsärkyä, pahan yskän ja toiset vatsataudin. 80% saa vuoristotaudin oireita. Vuoristotauti tappaa eli jos haluat Nepaliin, niin valitse toimija joka huolehtii sinusta, sinä olet jäävi tähän rooliin. Hyvä järjestäjä huolehtii terveydestäsi ja antaa sinulle mahdollisuuden palata reissuun mukaan levon jälkeen, huono järjestää sinulle helikopterikyydin :-(

Minä järjestän reissuja, koska se on kivaa. Minusta on kivaa ja haasteellista huolehtia toisten hyvinvoinnista. Sanoin että kaikki voivat toteuttaa Nepal haaveensa. Tapoja on kuitenkin monia ja kaikille ei sovi ryhmämatka, jossa vauhti on ennalta sovittu. Voin järjestää sinulle ihan oman reissun oppaineen ja kantajineen jos niin haluat.

Matka Nepaliin

Kaverini Juha kyseli, jos voisin järjestää Nepal reissun. Ajattelin että mikä ettei. Normi homma - lennot, hotellit, oppaat, kantajat ja muu sälä.

Kun maanjäristys iski Nepaliin ja me kaikki näimme tuhot mitä se aiheutti, ajattelin että siellähän kuolee enemmän ihmisiä liikenneonnettomuuksissa kuin nyt vahvistettu 8800. Kyllä 28 miljoonan ihmisen maa sen kestää.

Juha mielessäni otin yhteyttä ystävääni Pemba Gyalje Sherpaan. Tapasin kaverin viime reissulla ja mieleen jäi ystävällinen ja vaatimaton luonne. Myöhemmin sain tietää että Pemba on ollut National Geographic lehden kansikuvapoika, joka valittiin vuoden 2008 sankariksi. Kaveri pelasti oman henkensä uhalla muita kiipeilijöitä K2 vuorella - googlatkaa :-)

Pemban vastaus kyselyyni oli vähän enemmän kuin odotin, hän kertoi että suurin kärsimys meille Sherpoille on se, että turistit eivät enää tule tänne. Hän totesi asoita, ei valittanut, mutta kertoi että nyt alkaa näyttää vähän paremmalta, tänä syksynä Khumbun (Everest) alueelle tuli jo 100 seikkailijaa (normi on yli 100 000 vuodessa).

Nyt matkalle tuli tarkoitus. Jos voin jollakin tavalla vaikuttaa siihen että ihmiset uskaltavat matkustaa Nepaliin, niin se on siinä.

Jos olet joskus unelmoinnut matkasta maailman huipulle Nepaliin, niin nyt on aika tehdä se. Jos haluat apua, niin laita minulle viestiä. Yhteistyössä NNMGA:n (http://www.nnmga.org.np/) kanssa haluamme auttaa Nepalilaisia auttamaan itseänsä.

Jukka ja Pemba

ps. Tässä ensi kevään retkisuunnitelma: https://drive.google.com/open?id=0ByT1SQp8dXE9Z1R1TlliVjNvbnc

Eräjorma, luontolissu, puunhalaaja, yrttien haistelija ..., miksi?

Minä en muuten ole tossa puun takana :-) Otan puihin mittaa noin metrin verran ennen kuin avaan sepalukseni.

Suomessa on 37 oppilaitosta, jotka antavat luontoaiheista koulutusta ja koulutus kestää yleensä vuoden. Tähän samaan ämpäriin voisi laittaa vielä saman verran matkailualan opiskelupaikkoja. Aika hienoo, eiks ookin? Kouluista valmistuu meitä eräjormia, luontolissuja ja muita alasta kiinnostuneita.

Olin aikoinani vaihto-oppilaana jenkeissä ja opin asioita joita olen pystynyt soveltamaan ammatillisella urallani, nyt olen jo elämää nähnyt ja haen samanlaista boostia eräjormakoulusta. Vuosi alkaa täyttymään ja haikeus alkaa hiipii varpaistani kehoni kautta aivoihini - tämä loppuu kohta! En ala vertailemaan tätä lasteni syntymään, mutta viisi vaihto-oppilasvuotta eivät voisi korvata tätä kokemusta. 80 leiripäivää mahtavien kavereiden kanssa, YES!

No miten tähän koulutukseen pääsee? Vaatimukset ovat tiukat: Et saa olla alkoholisti (huijasin vähän), mitään erätaitoja ei vaadita, aikaisempaa kokemusta ei vaadita, jos et ole nähnyt ikinä kirvestä, niin no problem, hiihtotaito opetetaan (jos oppii), hyvä fyysinen kunto (jaksat kävellä 100 metriä kuolematta). Tiukkaa teki, mutta pääsin lopulta tähän eliittikoulutukseen. Huh huh.

Olemme kuitenkin vuoden aikana oppineet monia taitoja, toiset osaavat hakkaa halkoja, melonta alkaa sujumaan ja minulle vaikea osa, lajitunnistus näyttää menevän lävitse. Vielä pitäis opiskella linnut, niiden äänet ja kasvit.

Minulla alkaa jo olla näitä opiskeluja jo jonkin verran ja jokaisen koulun jälkeen olen kokeillut alaa. Tämä koulutus eroaa muista sen verran, että 20:stä koulutetusta 1-2 jäävät alalle. WTF! Mitä me teemme täällä?

Hallitus päätti leikata opiskeluun kohdistettuja määrärahoja. Toivon että leikkaukset painottuivat meidän alaan. Kuulostaa tylyltä - anteeksi rakkaat opiskelukaverit. Välivuosi taitaa olla hyvä termi meille kaikille. Eli jos leikkaatte, niin leikatkaa välivuosiopiskelusta.

Summa summarum, mahtava vuosi, hienoja ihmisiä, tunteita vähän liiankin paljon ja tyhjyyttä meille monille tämän jälkeen. Yritetään pitää yhteyttä.

t. Jukka

Seikkailu Juksáhkkán kotikonnuilla umpihankihiihdon mm-kisoissa

Picture by Juha Nyman - https://flic.kr/p/r6u2QD

Saamelaisten Jumalattaret huolehtivat alunperin pojista, mutta uskon että Juksáhkká on kasvanut ajan myötä ja kunnon akkana kokee myös tyttöjen asian omakseen.

Juksáhkkán tehtävänä oli tehdä pojista hyviä metsästäjiä, muut erätaidot taisivat olla itsestäänselvyyksiä. Aikansa maaniteltuaan nykynuorisoa, Juksa on päättänyt opettaa meille myös niitä itsestäänselvyyksiä.

Viime viikonloppuna Juksa opetti meitä hyvin lempeästi, tuo akka olisi voinut heittää meille -30 asteen pakkasen tai lumipyryn, joka olisi työntänyt painollaan meidän päämme hankeen ja rajoittanut näkyvyyden kymmeneen senttiin. Nyt tuo muori antoi meille aurinkoa, pientä lumisadetta ja halun palata takaisin.

Kunnon Akkana Juksa tiesi kykymme, jotka eivät ainakaan vielä vastaa Saamelaisen 6 vuotiaan tasoa, joten vastukset olivat samaa luokkaa. Alkuun Akka heitti meille sumua ja pientä lumisadetta jyrkkään laskuun. Sukseni toimivat kuin unelma, oli pitoa ja luistoa. Olisin halunnut mennä niin paljon kovempaa kuin muut ryhmäni hiihtäjät. Akka perkele päätti kuitenkin että opetetaan tuolle ylpeälle Lantalaiselle vähän tapoja. Muutaman kilometrin jälkeen Akka alensi lämpötilan lähelle nollaa ja koulutti minua isolla kädellä kun laskin tunturilta jänkään.

Laskun jälkeen muutama työntö ja lumi muuttui tervaksi. Heti kun nostin sukseni potkiakseni lisää vauhtia huomasin että nyt ei suju. Akka perkele päätti lisätä suksieni pohjaan kymmenen sentin jääkerroksen. Koko muu ryhmä tuli ohitse ja minä taapersin seuraavat 7 kilometriä lumikenkätyylillä, muut laskettelivat alamäet ja minä kävelin. Olin jo aikamoinen taakka. Yritin parantaa hommaa puukolla, raaputin kaikki liisterit pois tai ainakin yritin. Ei auttanut. Kirosin tuon perkeleen Juksan ja ajattelin, että en millään pääsee ensimmäisen päivän maaliin.

Kuuntele isääsi, vaikka toki tiedät että isäsi mielipiteet ja tiedot ovat perseestä. Isä oli kertonut minulle lapin seikkailuillaan, että aina pitää olla mukana hyvä voidevalikoima. Oli kuulemma moneen kertaan saanut voidella muiden suksia, kun lumi oli tarttunut pohjiin. No olin kuunnellut sen verran että otin mukaan kaikki voiteet. Viime hetkellä päätin kuitenkin kunnon grammanviilaajana jättää voiteet rinkasta pois ja säästää 300g. Mukana oli pelkästään yksi purkki pikaliisteriä (joka pahensi tilannetta).

Kyllä v.tti. Ajattelin olevani hyvä tuki ryhmälleni, mutta nyt olin 90 kg:n laahausankkuri. Juksa kuitenkin päätti päästää minut pälkähästä. Akka antoi minulle 4 hlön auttajaryhmän. Kaverit olivat jo korjanneet yhden kilpailijan siteet ja olivat parhaillaan voitelemassa Saksalaisen turistin suksia. Kysyin heiltä että löytyykö heiltä mitään kovaa voidetta - löytyi. Nämä enkelit auttoivat minua ja suksiani sen verran, että pito oli poissa aina silloin tällöin (kun löysin jonkun oksan pätkän johon ne jäät raaputin, havuja perkele). Ennen seuraavaa laskua löysin sitten sen oksan. Painelin niin perkeleesti, ei ollut pitoa, mutta luistoa sitäkin enemmän. Tasatyönnöllä seuraavat muutamat kilometrit ja kaverit jäivät taakse. Tämä ei toki ollut tarkoitus, ajattelin vaan, että nyt luistaa ja nyt mennään. Koko loppureissuna en sitten enää uskaltanut koskea suksiin. Aina välillä lunta tarttui sen verran pohjiin että sain jonkun verran pitoa, luistoa oli.

Juksa Akka antoi meille vielä yhden haasteen. 25 km oli takana ja hiihdon maksimiaikaan oli matkaa vielä runsaasti. Kunnon kilpailijoina päätimme lähteä hakemaan lisärastia (tästä saa aikavähennystä seuraavan päivän umpihankiosuuteen). Nyt nautittiin. Reitti ja maisemat olivat kuin sadusta. Hiihto sujui ja mieli oli korkealla. Ennen lisärastia oli vielä hieno lasku, johon Akka halusi naamani kuvan, joten päätin ottaa kahden metrin hypyn yhden metrin syvyyteen nenä edellä - oli pehmeätä.

Saavuimme rastille ja pidimme pöllin mittaisen tauon. Olin jo alun perin suunnitellut reittimme, mutta ihan siinä vieressä oli selkeä muiden hiihtämä latu, joka näytti kovin kutsuvalta. Eihän sitä voinut vastustaa, vaikka kaikki olivat hokeneet että valitse oma reittisi ja luota karttaan ja kompassiin. Muutaman kilometrin jälkeen mieleeni tuli, että tämähän voi olla niiden kilpailijoiden reitti, jotka eivät ole vielä käyneet edellisellä rastilla (kilpailussa on lisärasteja yms. en viitsi selittää koko hommaa). No näinhän oli. Saavuimme rämpien edelliselle rastille.

Meillä oli runsaasti aikaa 10 tunnin maksimiin! Nyt ei enää ollut. Kaverit kyselivät että paljonko on aikaa ja pajonko on matkaa. Sanoin että 4 km - järjestäjä kuiskasi että 6 km, tätä en kertonut muille. Sampo, joka jo alkumatkalla syntyneistä rakoista huolimatta, oli painanut lisärastille hurmiossa, otti minun paikkani laahausankkurina. Kaveri oli hiihtänyt koko matkan äärirajoilla ja nyt tuli melkein seinä vastaan. Ei tullut perkele. Ohitettiin muutama ryhmä ja jossain vaiheessa Sampo kyseli että paljonko on matkaa. Sanoin että kilometri. No kilometrin jälkeen sanoin että kilometri. Sampo kertoi jälkikäteen, että sillä hetkellä olisi tehnyt mieli tulla raapasemaan naamaa. Päästiin maaliin 8 minuuttia ennen kymmenen tunnin määräaikaa.

Tämä oli meidän henkinen maali. Olimme sijalla 17., joka oli jopa Juksa Akan mielestä hyvä saavutus. No hemmetin akka opetti meille illan ja yön aikana vielä vähän tapoja ja taitoja. Pientä myrskyä ja nuotion tekoa märistä puista (nuotio paloi 23.58).

Umpihankihiihdon MM-kilpailut alkavat vasta toisena päivänä. Me olimme kuitenkin päässeet maaliin jo edellisenä päivänä ja 17 sijoitus tippui 20:llä. Hieno reissu. Ensi vuonna uudelleen!

Kulttuuripläjäys

Nyt on äidin poikaa pidetty hyvänä. Sain samana iltana kuunnella suomen parhaan venepakolaissolistin laulua, halata tyttöä jolta "sain" ensimmäisen pusuni, nähdä muistoja menneisyydestä ja viettää laatuu aikaa ystävieni kanssa. Se on varmaan tämä kaikki tunteiden vyöry, joka jyskyttää tällä hetkellä päässä tai sitten nestemäisten nautintoaineiden yliannostus. No päivän ensimmäinen Burana Pepsi Maxin kera on on nautittu ja sen vaikutuksia odotellessa on kiva kirjoitella fiiliksiä tänne blogiin.

Olen elämässäni käynnyt yhteensä noin 10 konsertissa ja neljä niistä on ollut Maco Oeyn. Kolmena viiemisenä kertana olen mennyt Macon konsertteihin ihan omasta halusta, mutta ensimmäisellä kerralla ei annettu vaihtoehtoa. Rakas ystäväni viihdytti minua ja muita varusmiehiä Hyrylän sotkussa vuonna 1986. Musiikista en mitään tiedä, mutta jokaisessa Macon konsertissa on hemmetin hyvää porukkaa (ja hyvän näköisiä naisia). Kai se on sitten niin, että jokainen kerää ympärillensä itsensä kaltaisia ihmisiä, Macon tapauksessa ne vaan sattuu olemaan niitä hyviä ihmisiä. Musiikillisesti minun suhteeni näissä keikoissa pätee sanonta "helmiä sioille".

Sosiaalisesti rajoittuneena ihmisenä kartan yleensä tällaisia tapahtumia, mutta nyt täytyy myöntää että nautin joka hetkestä. Tuttuja elämäni varrelta oli niin paljon paikalla, että tapahtuma oli ainakin minulle katsaus omaan historiaani ihmisten naamojen merkeissä. Paikalla oli ensimmäinen pusuni, rippikoulupastorini, ehkä tuleva tyttöystäväni (:-)), ja parhaat kaverini. Parhaimmalta sain viestin klo 4.08 - "Selvisitkö kotiin?".

Tahtoo lisää. Jätä Maco se Tampere ja muuta tänne ihmisten ilmoille!

Treeniä ja makkaraa Nuuksiossa! Nam!

Täydellinen suunnitelma: Makkaraa, sinappia, teetä (vihreetä lemonilla) ja gps:llä ennakkoon suunniteltu reitti. Mikä voi mennä pieleen?

Mietin ensin tota reittiä tunnin verran ja vedin viivoja garminin kartankäsittelyohjelmalla ja mielestäni lopputulos oli hieno. Ja eikun matkaan.

Ensimmäisenä oli tietenkin pakko ostaa ne makkarat, teen ja veden otin himasta, ja noin 10 minuutin kuluttua kurvasin kaupan pihaan. Poistuin muovikassin kanssa jossa oli 3 olutta, sinappia ja ne makkarat.

Nuuksio on meiltä ihan nurkan takana, joten parkkeerasin autoni Vanhan Vihdintien varteen klo 18.15 ja eikun matkaan. Kartat on kyllä syvältä, miten kartaan merkitty polku voi olla puolmetriä veden alla ja avokallio täynnä taimikko. No ei hätää. Oli varannut aikaa runsaasti - 1,5 tuntia nuotiopaikalle ja saman verran takaisin autolle toista reittiä.

No jalat märkinä, vaatteet täynnä havuja, mutta edelleenkin makkaran maku suussa saavuin Iso-Antiaksen rantaan 2 tunnin kuluttua (mitäs pienistä, meni vähän enemmän aikaa kun suunnittelin). Nuotiopaikan yläpuolelle puuhun oli laitettu kyltti: Riistanhoitoalue, ei leiriytymistä ja tulen tekoa. Sehän on suomeksi, että tee tuli ja laita teltta pystyyn, joten eikun keräämään kaikkea poltettavaa.

Sain kasaan ison kasan kaiken näköisiä oksia (tietenkin kaatuneista ja kuolleista puista, ei tulisi mieleenkään katkoa esim. kuusen alaoksia). Vielä pitää vähän treenata, nuotion tekemiseen meni 30 minuuttia (tai siis siihen että se oli tarpeeksi suuri ja kuuma).

Tein makkaratikun kaatuneen puun oksasta ja suuntasin huomioni reppuuni. Ensin sain käteeni untuvatakin, jota en vielä ollut tarvinnut ja sen jälkeen Kiinasta ostetun titaanimukin, sokerin ja teepussin. Olin laittanut maastolenkkaritkin mukaan, koska ajattelin juosta takaisin, joten nekin olivat siellä. Mutta jotain puuttui, repussa ei ollut enää mitään muuta! Makkarat perkele! Makkarat ja sinappi (ja kaljat) olivat edelleen Siwan kassissa autoni takapenkillä.

No ei hätää, onhan minulle edes teetä. Vesipullo esille, korkki auki ja hommiin. Korkkia avatessa nenääni tuli sellainen suolaisen makea tuoksu ja mukiini kaatama vesi otsalampun valossa näytti erehdyttävästi keltaiselta. Kustaa perkele! Ei nyt sentään, jossain välissä olin päättänyt lisätä veteen urheilujuomajauhetta. Nyt murtui selkäranka. Ihailin tulta puolituntia ja suuntasin takaisin autolle.

Loput reissusta meni suunnitelmien mukaan ja nautin makkarat kotona kaljan kera. Päivä meni muutenkin pulkkaan. Sain sakot laittomasta maastopysäköinnistä. Autoni oli taloni pihassa yleisentien varrella, laitoin sen pois asfaltilta hiekalle ettei vaan oo muiden tiellä. Asfaltilla olisi ollut ok, mutta kun renkaat oli hiekalla, niin sakot tuli. Tää menee kyllä valitukseen. Tästä lisää myöhemmin.